Eilen tapahtui jotain mitä olen pelännyt siitä asti, kun olen koiran omistanut.
Ella oli Kerin kanssa ulkona syömässä luita. Kun kutsuin koirat sisälle, vain Keri tuli. Jätin Kerin sisälle ja kun Ella ei vastannut huuteluihin eikä tullut luokse, menin katsomaan tielle. Ella oli tien vieressä hangessa. Toiveikkaana ajattelin Ellan vain haistelevan jotain, mutta Ella ei kutsuessa nostanutkaan päätään. Aloin paniikissa huutaa Ellan nimeä ja juoksin Ellan luokse. En voinut uskoa silmiäni. En voinut uskoa, että Ella lähtisi näin pian.
Yliajajaa ei näkynyt, mutta ilmeisesti hän oli siirtänyt Ellan tieltä pois. Olen pahoillani siitä, että joku on joutunut siihen tilanteeseen. Toivon ettei hän ota tapahtuneesta huonoa omaatuntoa.
Vein Kerin katsomaan Ellaa ennen kuin isoeno hautaisi Ellan. Keri haisteli pitkään Ellaa ja nuolaisi Ellan verta vuotavaa kuonoa. Aikansa haisteltuaan Keri käveli pois. Kun isoeno tuli hakemaan Ellan, Keri meni vielä haistelemaan paikan, jossa Ella makasi. Sisälle mentyämme Keri jäi ovelle vinkumaan.
Ennen kuin omistin koiria, ajattelin, että koiran kuoleman takia sureminen on typerää, nehän ovat vain eläimiä. Mutta ei se niin ole. Aina töissä tai koulussa odotin, että pääsen kotiin Ellan luokse. Aina kotimatkalla ajattelin sitä hetkeä, kun avaan ulko-oven ja Ella juoksee vastaan häntä heiluen. Minun oli vaikea nukkua, jos Ella ei nukkunut vieressä. En ollut kertaakaan surullinen, kun Ella oli minun kanssani. Ellasta tuli minulle todella tärkeä ja rakas. Nyt on aivan hirveä ikävä! Odotan, että Ella hyppää viereeni kiehnäämään ja tuhisee yöllä kainalossa. Että lenkillä Ella juoksee onnessaan häntä heiluen ja kuono kaikkea haistellen.
Mielessä myllersi monia ajatuksia. Epäusko ja kieltäminen, Ellan unohtaminen ja kaikkien tavaroiden hävittäminen (Kerin takia en hävittänyt), tapahtumien jatkuva läpi käyminen, ikävä, kuoliko Ella heti, vai joutuiko kärsimään...
Viime yö meni pahaa oloa oksentaessa. Aamulla soitin harjoittelupaikkaani, että olen tämän päivän pois. Toivottavasti olen huomiseen aamuvuoroon mennessä saanut voimia ja ajatukset muualle. Nyt on joka tapauksessa parempi olo, kuin eilen ja yöllä.
Ella oli koira, joka ei tykännyt kulkea hihnassa. Ella oli onnellisimmillaan juostessaan ulkona vapaana. Ella oli myös koira, jolla oli voimakas oma tahto ja koulutus oli vielä kesken. Ja Ella oli kaiken lisäksi ajokoira. Olimme isoenoni kanssa juuri edellisenä päivänä keskustelleet juoksuvaijerin laitosta. Mutta sekään ei olisi ollut Ellalle mieleistä. Ellan kanssa takaraivossa oli aina pelko siitä, että Ellalle sattuu jotain, koska Ella on niin eloisa, vilkas ja omapäinen. En vain olisi tahtonut tätä tapahtuvan, koskaan. Tällä tiellä on moni koira menettänyt henkensä. Toivon ja teen omalta osaltani jatkossa kaikkeni ettei sama toistuisi.
Onneksi Keri on täällä sulostuttamassa ja lohduttamassa. Keri tosin kaipaa kovasti leikkikaveria ja alan sellaista pikkuhiljaa etsimään. Lisäksi tänä keväänä suurennamme koira-aitausta niin isoksi, että ei tule huonoa omaatuntoa siitä, että koirat eivät voi olla pihassa vapaana. Ja onneksi Keri kulkee hihnassa vierellä, vaikka mielellään menisikin ketun jälkiä seuraamaan. Vielä en uskalla päästää.