Hyvää Joulua!

Pipsa tuli toivottamaan hyvää Joulua!

Uusia otuksia!

Meillä on tipuja! Äiti oli jossain vaiheessa ostanut hautomakoneen ja päätimme kokeilla onneamme. Kun olosuhteet on kunnossa, ei mielestäni ole mitään väliä syntyvätkö tiput kesällä vai talvella.

Meillä asustaa nyt kolme vanhempaa ja kolme nuorempaa tipua. Vanhempia syntyi neljä, mutta kuvassa oleva ruskeankirjava täytyi kolmen päivän iässä lopettaa. Se oli jo syntyessään muita heikompi, eikä kyennyt nousemaan jaloilleen. Sitä täytyi käsissä pitäen syöttää ja sen jalka näytti omituiselta. Yksi päivä tipu suorastaan huusi kivusta ja meidän oli tehtävä nopea päätös. Näistä kolmesta selviytyneestä kaksi on kanoja ja yksi kukko. Jes!

Nuorempia tipuja syntyi kanssa neljä. Kuvassa oleva keltainen tipu menehtyi pian. Ressukka oli todella heikko, eikä liikkunut ollenkaan. Koskiessa saattoi heikosti piipittää, mutta muuten toinen vain oli. Nyt meillä on siis kuusi reipasta tipua. Nuorempien sukupuolia en ole vielä tunnistanut. Pahoin pelkään, että kaikki ovat kukkoja. Jos näin on, niin ensi vuonna olisi kiuruvetisiä kukkoja kotia vailla.

Kiti-kissanpentu meillä onkin jo jonkin aikaa ollut. Ihana kehruukone ja öisin rallihirmu. Diana-kissa aluksi vierasti tuota tunkeilijaa ja sähisi joka kerta, kun näkivät toisensa. Nyt tytöt kuitenkin painivat ja juoksevat yhdessä, eikä ongelmia ole. Kiti käyttää hienosti omaa hiekkalaatikkoaan ja nukkuu mielellään jonkun kainalossa. Pipsa-koira tuntuu välillä pitävän Kitiä pentunaan ja kaikista koirista Kiti pitää Pipsasta eniten. Pipsan häntää on kiva jahdata ja lerputtavaa korvaa pureskella.

~*~

Työ- ja koulurintamalta kuuluu myös uutta. Työsopimukseni siis loppuu vuoden lopussa, mutta teen tammikuussa vielä muutaman vuoron. Sosiaali- ja terveysalan koulutuksiin hain, mutta tällä kertaa jätän ne väliin. Olin myös hakenut puusepäksi ja kävinkin koululla jo haastattelussa. Ensi viikolla pitäisi tulla päätös ja kovasti toivon, että kouluun pääsisin. Puutyösali oli kuin leikkikenttä lapselle. Ensimmäiset tilaustyötkin jo olisi haalittuna ja kotoa löytyy vaikka kuinka paljon kunnostettavia huonekaluja ja rakennettavaa. Lisäksi työllistyminen alalle olisi hyvin todennäköistä.

~*~

Esittelin päivityksen alussa meidän uudet asukit. Noh, lisää haalitaan kovaa vauhtia. Odottelen vastausta vuohirekisteristä ja sitten meille muuttaakin kaksi kuttua. Voi siis olla, että kohta ei kananmunien lisäksi tarvitse maitoa ostaa kaupasta. Riippuen toki siitä, huoliiko perhe vuohenmaitoa. Ensi vuonna olisi tarkoitus ottaa myös lampaita, jos vain talous antaa myöten. Yhteistyötahoja meiltä löytyykin jo. Täytyisi tehdä kunnon kustannusarvio tässä lähiaikoina.

~*~

Toivon, että blogi heräisi uuteen kukoistukseensa, kunhan hoitajan työt vähenevät. Haluaisin panostaa enemmän Lautakankaan kunnostamiseen, omavaraisuusasteeseen ja eläimiin. Töitä on toki pakko tehdä siinä ohessa, mutta en aio enää polttaa itseäni loppuun henkisesti ja fyysisesti. Vaikka pidänkin todella paljon vanhustyöstä, ottaa työyhteisö ja esimerkiksi saattohoidot veronsa. Sekä riittämättömyyden tunne. Tällä hetkellä kaikenlisäksi ollaan menossa koko Suomessa huonompaan suuntaan...

Lapiohommia

En odottanut syksyn olevan näin kiireistä aikaa. Itse tosin olen kiireeni haalinut. Työt terveyskeskuksessa jatkuvat vuoden loppuun ja voi olla, että sen jälkeen keskityn hetkeksi vain autokouluun ja kotona rästissä oleviin hommiin. Kaikkea ei voi ensi vuodelle jättää ja nyt kiireellisin homma on tuotantokanien ulkotarhat, jotka ovat nyt vasta lapiointivaiheessa. Nykyiset tilat kaneilla on sellaiset, etten voi ottaa lisää kaneja, joten niiden alaa täytyy suurentaa. Uusien tarhojen myötä kaneilla on enemmän tilaa juosta, kaivaa ja hyppiä. Lisäksi saan mahdollisuuden ottaa lisää kaneja ;) Angorasiskokset asuvat sisällä, mutta liha-/turkiskanit ulkona. Ulkokaneja on tällä hetkellä kuusi, joista kaksi pitävät henkensä, mutta neljän tulevaisuus on vielä avoin. Uudeksi roduksi olen valinnut lihaisan wienerin, mutta haaveilen myös rexeistä samettisen turkkinsa vuoksi.

Ensi viikolla on Jyväskylässä pääsykokeet. Sitten nähdään tuleeko opiskelu määrittämään seuraavat neljä vuotta. Hain muutes myös puuseppä- ja maatalouslinjoille, mutta niistä ei ole vielä kuulunut mitään. Tällä hetkellä kaikista eniten haluaisin opiskella puusepäksi.

Nyt on palattava taas hommiin! Kuvia tulee sitten valmiista tarhoista ja kaneista.

Sitä, tätä ja tota

Paljon on taas kerennyt tapahtua sitten viime päivityksen.
Pikkusiskollani oli syntymäpäivä äskettäin ja teimme neljän päivän reissun Helsinkiin. Yövyimme hotellissa, kävimme Linnanmäellä, Flamingon vesipuistossa, elokuvissa, syömässä, näimme siskon perhettä jajajaja...  Pipsa oli pärjännyt oikein hyvin ilman minua, se reppana oli reissun suurin huolenaiheeni.

Maisemia Linnanmäeltä.

Pipsan kanssa käytiin yksi aamu nauttimassa aamupala metsässä. Pipsa tarkkaili valppaana ympäristöä ja lähistöltä löytyikin hirven jättämä lämmin läjä. Siihen olisi Pipsa halunnut mennä kieriskelemään. Onneksi ehti vain poskensa kastaa, ennen kuin kerkesin älähtää.

Bulletproof-kahvi kuksasta, metsän keskellä: paras kahvi ikinä!

Tältä Pipsa näyttää, kun tulen töistä kotiin. Kun menen töihin, Pipsa vetäytyy nojatuoliin tai sohvalle mököttämään.

Keri

 Meille on tullut myös "perheen"lisäystä! Kaksi angorakania muuttivat meille äskettäin ja ovat kyllä niin syliteltäviä ja rauhallisia. Ensimmäinen erä "villaa" on saksittu ja siitä jossain vaiheessa huovutetaan jotain kivaa. Seuraavan villaerän pitäisikin jo sitten soveltua kehrättäväksi.

Anni 7,5kk kävi tänään kahlailemassa Puulalla. Ei ollut tälle tytölle vielä kylmää.

Ajatus pätkäisi... No enpäs kerrokaan kaikkea tällä kertaa ;)

Löytökoira Busyan eli Pipsan kuulumisia

Sain kivan postaustoiveen Liisulta. (Tästä tulikin pitkä kirjoitus...)
Pipsa on ollut minulla nyt noin viisi kuukautta ja siinä ajassa ollaan edistytty hurjasti, mutta otettu myös jossain asiassa takapakkia.

Pipsa tuli minulle Venäjältä 3. huhtikuuta "sikana säkissä". Lupasin siis ottaa katukoiran koulutettavaksi ja sosiaalistettavaksi, jonka jälkeen etsisin sille kodin. Olen näiden viiden kuukauden aikana saanut kuulla paljon kommenttia siitä, että Venäjältä tulleiden koirien mukana tulee myös tauteja ja, että Suomessakin olisi kodinetsijöitä ihan tarpeeksi. Tai, että maailmassa kuolee miljoonia lapsia nälkään. Totta kaikki, mutta Pipsa on saanut kaikki Suomessa (ja Venäjällä) vaadittavat rokotukset, on madotettu ja veritestattu tautien varalta, lisäksi Pipsa on steriloitu ja sirutettu. Pipsa on todettu useamman eläinlääkärin tutkimuksissa terveeksi yhtä hammasta lukuunottamatta, jota ei voi poistaa, koska toimenpide olisi hengenvaarallinen muutamien seikkojen vuoksi (jos hammas alkaa vaivaamaan suuremmin, harkitaan leikkausta uudelleen).

Ensimmäisenä päivänään Pipsa ehti olla tunnin meillä ennen ongelmia. Vein Pipsan ulos pissalle flexissä. Pikkusisko tuli mukaan Kerin kanssa rohkaisuksi. Pipsa oli erittäin arka ja panikoiva. Puri flexin yhdellä puraisulla poikki, jolloin otin vaistomaisesti pannasta kiinni, ettei Pipsa karkaisi. Arka ja ihmisiin tottumaton koira tottakai säikähti ja puri minua käsiin, päästin irti ja Pipsa karkasi moneksi tunniksi. Jauhelihan ja lämpimän nukkumapaikan houkuttelemana Pipsa lopulta palasi avonaisesta ovesta sisälle. Seuraavana päivänä olikin jo vähän järeämpi hihna ulkoilua varten ja Pipsa oli muutenkin hieman jo rentoutuneempi.

Hihnan kiinnittämisessä täytyi olla rauhallinen, niinkuin kaikissa liikkeissään Pipsan lähellä. Pipsa ei sietänyt kosketuksia, mutta tuli välillä haistelemaan minua. Pipsa haisi todella pahalle, turkissa oli kuivunutta ruokaa/likaa ja Pipsa oli hyvin luiseva.

Pipsa meille tullessaan. Aran ja pelokkaan näköinen ja LAIHA.

Viikon sisällä Pipsa rentoutui huomattavasti ja kerjäsi jo silityksiä. Kasvojen ilme muuttui levollisemmaksi ja Pipsa alkoi luottaa minuun monessa asiassa. Ulos Pipsa ei osannut vielä pyytää tai pidätellä hätäänsä, joten pissoja ja kakkoja sai siivota useamman kerran päivässä.

Keriä Pipsa ei voinut sietää. Jos Keri tuli minun lähelle tai söi herkkuja, Pipsa hyökkäsi Kerin kimppuun. Tätä tapahtui päivittäin muutaman viikon ajan, kunnes se väheni satunnaiseksi, kun aina puutuin asiaan. Nyt Pipsa ei ole pitkään aikaan hyökännyt ja leikkii monta kertaa päivässä Kerin kanssa iloisena.

Meillä asui kevään vuokralainen. Pipsa ei juurikaan piitannut hänestä ja oikeastaan välttelikin häntä. Pipsa kuitenkin menetti vähäisen luottamuksensa tähän ihmiseen, kun hän suuttui Pipsan yölliseen haukkumiseen ja Pipsa säikähti. Sen jälkeen Pipsa alkoi aina murista, kun mies tuli töistä tai huoneestaan. Herkkuja kuitenkin söi miehen kädestä varovaisesti. Pipsalla on varmaan ollut Venäjällä huonoja kokemuksia tietynlaisista miehistä, sillä edelleen Pipsa on hyvin varautunut joidenkin miespuolisten ihmisten lähellä. Esimerkiksi aikuiselle pikkuveljelleni ja isoveljelleni Pipsa murisee ja kiertää heidät kaukaa. Olemme yhdessä harjoitelleet heidän sietämistään namien ja rauhallisten rapsutteluhetkien avulla, mutta vielä on paljon työtä luottamuksen saamisessa.

Lapsiin Pipsa suhtautuu tilanteen ja henkilön mukaan erilailla. Meillä kävi kerran alle viisivuotiaita lapsia, jotka saivat silittää Pipsaa, jos olivat rauhallisia. Lähellä juoksevista lapsista Pipsa ei pidä ollenkaan ja silloin saattaa tehdä varoitushyökkäyksen. Lisäksi jos Pipsa nukkuu, ei kannata koskea. Aina on se mahdollisuus, että Pipsa puree. Minua ensimmäisenä päivänä puri todella lujaa ja jäljet on vieläkin nähtävissä. Nuo varoituspuraisut ovat kevyitä "kosketuksia" hampailla ja eivät satu tai jätä jälkiä.

Rauhallista kynsienleikkuuta vielä harjoitellaan, sillä Pipsa ei pidä siitä, että sen jalkoihin kosketaan. Silloin Pipsa vetää jalan pois ja koskettaa kättäni hampaillaan varoitukseksi. Kuitenkin kynnet on tähän mennessä saatu leikattua kivuttomasti ja Pipsa on palkittu nameilla, kehuilla ja rapsutuksilla. Myöskään suuhun en saa koskea, joten purukaluston tarkistan vaivihkaa silloin, kun Pipsa läähättää tai haukottelee.

Pipsaa ei ole tarvinnut varinaisesti kouluttaa. "Pois", "tänne" ja "istu"-käskyt Pipsa on tuntunut osaavat kuin itsestään. Koiria pelkääville pois-käsky onkin ollut kullanarvoinen turva, sillä sitä Pipsa tottelee aina ja heti. Pipsa on "pehmeä" koira, mikä tarkoittaa sitä, että ikävät kokemukset jäävät mieleen todella helposti ja pitkäksi aikaa. Välillä Pipsaa täytyy torua, esimerkiksi kissanruuan syömisestä. Ei tarvitse kuin hieman madaltaa ääntään, niin Pipsa alistuu lattialle ja jos erehtyy hieman kovemmalla äänellä torumaan, tulee myös pelkopissat lattialle. 

Silloin jos Pipsan mielestä jonkun ihmisen käytös ei ole sopivaa ja tekee varoitushyökkäyksen, torun Pipsaa, sillä minun kuuluisi torua häiritsijää "johtajana", ei Pipsan. Pipsa kuitenkin oikeuttaa tekonsa eikä tällöin alistu minulle. Yritän siis ehtiä ensin ohjeistamaan väärin toimivaa ihmistä, ettei Pipsan tarvitse varoittaa.

 Hihnassa Pipsa on ensimmäisen päivän jälkeen kulkenut todella nätisti, sitä ei ole tarvinnut harjoitella. Välillä Kerin villitsemänä Pipsa saattaa kuitenkin riehaantua ja rynnätä. Nykyään kuitenkin pysähtyy, kun käsken, ettei hihnan tarvitse kiristyä ja satuttaa.

Vapaana Pipsa kulkee vierelläni, jos olemme kahdestaan ulkona. Jos ulkona on muita, Pipsa riehaantuu ja karkaa kauaskin asti juoksentelemaan ja nauttimaan vapaudesta. Iso tie menee vieressä ja sen takana on ravirata, joten en ota riskejä Pipsan kanssa (tai enää kenenkään koiran/kissan suhteen Ellan kuoleman jälkeen). Nyt kun uudet koira-aitaukset ovat valmiit, mahtuvat koirat siellä temmeltämään "vapaina". Yhteen aitaukseen pystytin myös agilityesteitä, joita olen Pipsan kanssa jo vähän harjoitellutkin.

Pipsa on hyvin ketterä ja nopea koira. Pipsan luovuttaneet henkilöt kertoivat, että Pipsa hyppää sujuvasti kaksimetrisen aidan yli ja varastaa pöydiltä ruuat. Alussa Pipsa varastelikin kakkuja, hunajapurkkeja sun muita, ja parimetrisen kaapin päältä koirankeksipaketin (en vieläkään täysin käsitä, miten on hypystä saanut paketin napattua...). Töissä/harjoittelussa ollessani Pipsa aukoi ovia ja tuhosi tavaroita sekä pissasi huoneisiin. Vähitellen se jäi pois ja käänsin vielä huoneiden ovenkahvat pystyyn, jottei saisi ovia auki. Nyt Pipsan ei edes tarvitse olla yksin, kun vanhemmat muuttivat tänne. Pipsalle on kuitenkin alusta alkaen kehittynyt eroahdistus minua kohtaan. Pipsa huomaa milloin minulla on töihin lähtö edessä ja muuttuu silloin hieman alakuloiseksi. Töissä ollessani Pipsa odottaa minua ulko-ovella ja muut saavat houkutella sitä ulos pissalle. Yövuoron jälkeen Pipsa nukkuu kanssani ja jälleen toiset saavat väkisin viedä sen pissalle. Jos käyn ulkona vain lyhyen aikaa, alkaa Pipsa vinkumaan ja sisälle palatessani häntä viuhtoo ja koira hyppii iloisena ja kiehnää jaloissa.

Itse olen kiintynyt Pipsaan hyvin paljon. Yhdessä vaiheessa Pipsa oli useamman viikon hyvin kipeänä ja jouduin harkitsemaan Pipsan lopettamista. Onneksi Pipsa parani, sillä Pipsan läsnäolo lohduttaa Ellan ikävässä. Vielä ajoittain Pipsan ruokaan täytyy lisätä bakteerilääkettä ja jokainen kakkapökäle tarkistetaan huolellisesti veren ja ripulin pelossa.

Tiivistetysti Pipsa on nykyään perustottelevainen, taloa hyvin vahtiva, hellyydenkipeä sydänkäpynen. Tämän kirjoituksen ajan Pipsa on nukkunut jaloissani ja istunut katsoen silmiini (kerjäten nameja sekä rapsutuksia).

Pipsa muutama viikko sitten. Kuvan ketjunkin on voinut jättää pois. Se oli hihnan pureskelua estämässä ja pikkusisko uskalsi siitä ottaa kiinni, kun Pipsa ei antanut koskea pantaan.

Täällä ollaan!

Blogi se vaan jatkaa säännöllisen epäsäännöllistä hiljaiseloaan... Olen ollut niin työn touhussa kodin ulkopuolella, että aika hujahtaa hurjan nopeasti eteenpäin! Nyt on takana kuusi päivää töitä ja huomenna on luvassa yksi vapaapäivä. Kovin paljoa en ole kotonakaan saanut aikaiseksi, vielä on mm. maaliskuisen muuton jäljiltä tavaroita laittamatta. No tässä ainakin huomaa, kuinka vähän tavaraa ihminen oikeasti tarvitsee. Katsotaan raaskinko jossain vaiheessa heittää nuo tavarat pois.

Vapaapäivät kuluvat pääasiassa nukkuessa, syödessä ja eläinten kanssa touhutessa. Alla kuvia meidän karvanaamoista:

Diana

Busya eli Pipsa

Yksi neljästä kaninpoikasesta

Karhukoira Aino ja Pipsa uudessa koira-aitauksessa

Aamuviiden koiranpissatusmaisema

Pientilan ostohaaveet saavat nyt toistaiseksi jäädä taka-alalle, sillä haen syksyn haussa muutamaan kouluun. Vanhuksia hoitaessani ja sote-sotkua seuratessani olen tullut aina vain kiinnostuneemmaksi sosiaali- ja terveyshuollosta ja haluan jatkokouluttautua ihan johtotasolle asti. Pientilanhan lisäksi yksi suurimmista haaveistani on perustaa oma hoivakoti. Katsotaan minne asti pääsen :)

Ei sittenkään

No nyt on käyty katsomassa pientilaa, josta kerroin edellisessä päivityksessä. Pihapiiri, navetta ja piharakennukset olivat juuri sellaiset, kuin mistä olen aina haaveillut ja talokin päältä päin. Sisältä löytyi kuitenkin ongelmia, jotka eivät olisi ollut minun budjetilla hoidettavissa. Onneksi oli osaava talonrakentaja mukana, joka katsasti tulisijat perusteellisesti ja huomasi kuinka uutta oli rakennettu suoraan vanhan päälle. Sen lisäksi, että kauniit hirret oli peitetty muovilla... Pelkkien tulisijojen uusiminen olisi maksanut yli 20 000€, koska kaikki olisi pohjasta piippuihin saakka pitänyt purkaa ja isoeno ei siihen hommaan olisi ryhtynyt.

No nyt välittäjä tietää, mitä olen etsimässä ja lupasi ottaa yhteyttä sopivan tullessa vastaan.

Olisikohan jo korkea aika...

...päivittää kuulumisia? Eihän tässä ole mennytkään, kuin reilu kuukausi! Ja paljon on taas tapahtunut ja uusia asukkaita tullut.

Helsingissä kävin toukokuun lopulla koulun näyttötilaisuuden takia. Kannatti mennä, sain vahvan kiitettävän yrityssuunnitelmastani. Valmistujaisiin en sitten enää mennytkään, ne oli 2.6. Todistus tuli viime viikolla postissa ja eipä ollut luokkalaisten mukaan kummoiset juhlat. Itsekään en juurikaan valmistumistani juhlinut, paitsi mielessäni. Seurakunta kuitenkin haluaa onnitella ja siunata minut ja erään toisen valmistuneen kokouksessa.

Työt jatkuvat ja nyt olen tutustunut yökön hommiin, viime viikolla neljän yön putki, huomenna alkaa viisi yötä.  Hyvin menivät neljä yötä, eikä pää ollut "sumussa", kuten jotkut pelottelivat. Päivällä tosin nukuin niin sikeästi, etten herännyt mihinkään ääniin.

Anni

Pennut Anni ja Aino kasvavat kovaa vauhtia, nyt lähennellään kymmentä kiloa, joskin Anni johtaa lähes kilon verran! Yksi päivä kävimme tapaamassa likkojen sisaruksia ja vanhempia. Anni oli nartuista isoin. Kovasti piti toisillensa ärhennellä, yksi karhukoiran piirre. Pentujen vanhemmat ovat todella hurmaavia ja olisin voinut heti napata molemmat mukaani! Emä kerjäsi rapsutuksia ja yritti aidan läpi imettää pentujaan, isä taas oli mahtava, kuin leijona tuuheine kauluksineen. Onneksi asuvat naapurissa, niin voidaan käydä useammin.

Keriltä ajeltiin turkki, kun sillä alkoi olo olemaan todella tukala. Nyt Keri ei enää läähätä sisällä ja on muutenkin paljon virkeämpi! Eikä tarvitse niin pelätä uinnin jälkeen hotspot-ihottumaa ja helteillä lämpöhalvausta, joskin ne riskit on aina olemassa.

Pipsa-ressu taas oli kolme viikkoa kipeänä. Ensimmäisenä päivänä siltä tuli vesiripulit ulkona. Sen jälkeen ripulia tuli ulos ja sisälle, monta kertaa päivässä. Välillä oli parempi päivä, mutta sitten alkoi tulla ripulin seassa verta ja lopulta ei tullutkaan muuta kuin verta. Ja välillä taas parempi päivä ja taas ripulit ja veret. Epäiltiin vierasesinettä, mutta suolistotulehdukseen päädyttiin. Kokeilin apteekista pektiiniä, joka auttoi hieman, lisäksi riisiä, joka kiinteytti ulostetta. Pipsa ei kuitenkaan juonut ollenkaan, joten sitä täytyi käskeä juomaan ja veteen ja ruokaan sekoittaa piimää, jolloin maistui paremmin. Pipsaa myös nesteytettiin niskakudokseen tippapussilla huonoimpana aikana. Nyt olen syöttänyt ruuan seassa apteekista saatavaa Aptuksen Tehobakt Pet-nimistä maitohappobakteeritäydennysrehua, joka on auttanut riisin kanssa saamaan ulosteen normaaliksi. Lisäksi Pipsa on alkanut juomaan itse pelkkää vettä ja syömään nappuloita, joten piimä on voitu jättää pois. Nyt Pipsa on jo melkeinpä terve, hieman laihtunut entisestään tosin.

Kanalaan on tähän asti kuulunut pelkkää hyvää. Munia ei ole vielä ilmaantunut, mutta kovasti heltat jo punoittavat ja kukko on alkanut käyttäytymään kukon lailla. Eilen illalla kanat olivat aitauksen ulkopuolella syömässä vihreää, kun jossain vaiheessa ihan huomaamatta yksi kanoista hävisi. Mitään ei kuulunut ja muu parvi käyttäytyi ihan normaalisti, mutta sitä yhtä kanaa ei vain löytynyt. Kutsuimme ja houkuttelimme ruualla ja kukkokin kiekui. Se pian tosin näytti luovuttaneen ja ohjasi loput kanansa nukkumaan. Aamulla ei kanaa näkynyt edelleenkään, mutta ei myöskään mitään sulkakasaa... Mikä lie vei sen. Nyt siis kanalassa asustaa 9 kanaa ja kukko. Siipikarjatiloilla mylläävän mycoplasman (jota todettu myös kissoilla!) uusia kanoja ei meille ole tulossa.

Kanit taas voivat hyvin. Niitähän meille tuli toukokuussa myös, mutta en ole tainnut niistä vielä kirjoittaakaan. Viime yönä sitten sattui suloinen perhetapahtuma ja nyt yhden kanin pesässä tuhisee kolme poikasta. Normaalistihan vielä ei saisi mennä pesää tonkimaan, mutta pesässä oli verta ja kani hyppäsi pesän päälle, jolloin pesästä kuului vinkaisu. Oli pakko tarkistaa, että kaikki on hyvin. Emokani ei ollut tarkistuksesta moksiskaan ja en koskenut poikasiin. Emohan voi hyvin herkästi hylätä tai syödä poikaset, jos joku menee niihin koskemaan. Kolme suloista, pulleaa, karvatonta mustaa poikasta löytyi somasta pesästä. Yksi poikasista siirtyy kasvettuaan pikkuveljelleni ja loput pidän itse. Tarkoitus on jossain vaiheessa olla lihan suhteen omavarainen, tosin saa nähdä minkä kokoisia nämä poikaset ovat kuuden kuukauden iässä, onko niissä syötävää. Muussa tapauksessa jäävät ihan lemmikeiksi (ja naaraat emoiksi).

Lisäksi meille tuli muutama viikko sitten vähän yllättäen kissa. Tämä sulostus on neljävuotias Diana Madeline. Dianalla on vilja-allergia ja pitää siis hyvin siisteystasoa kotona kurissa. Jotkut pitkäaikaisemmat lukijat varmaan muistavat, että kävin ennen maatalouskoulua allergiatesteissä. Olin hyvin allerginen mm. kissoille, koirille ja jyrsijöille, se tuli jo kavereillakin testattua käytännössä. Nyt en ole saanut mitään oireita mistään lemmikeistäni! Hevostallilla menen kuitenkin todella tukkoon edelleen...

Noh tässähän on jo ollut kuulumisia vaikka kuinka, mutta eipä ne vielä lopu.

Nyt nimittäin eletään erittäin jännittäviä ja elämääni mullistavia aikoja. Ensi viikolla menen katsomaan erästä pientilaa, joka toivottavasti tulee syksyllä olemaan minun omani! Pankin kanssa asia riippuu enää siitä, löytyykö talosta hometta ja sehän nähdään/haistetaan ensi viikolla. Mukaani lähtee kokenut rakentaja arvioimaan paikkaa.

En olisi uskonut vielä tänä vuonna löytäväni tai aikovani hankkia minkäänlaista asumusta. Enkä uskonut saavani pankilta vihreää valoa asian suhteen... Paikkahan ei ole kallis (vaikkakin tällä hetkellä muihin myytäviin pientiloihin suhteutettuna ylihinnoiteltu) ja se on todella hyväkuntoinen. Sieltä löytyy mm. hieno navetta ja aittarakennus! Olen todella innoissani, mutta samalla yritän pelätä pahinta, etten hirveästi pettyisi, jos en sitä paikkaa voisikaan syystä tai toisesta ostaa.

Seuraavan kerran päivittelenkin, kunhan tulee uusia kuulumisia, toivottavasti jo ensi viikolla ;)

Pienet riiviöt

Heräteostos

Maalla ollessa heräteostoksia ei ole juurikaan tullut. Paitsi pennut, jos niin voi sanoa :D Tänään töiden jälkeen poikkesin kuitenkin Veikon Koneessa vanhan mainoksen herättämänä. No tarjous oli jo ohi ja tuote ei ollut ihan niin hyvä, kuin mitä toivoin. Hieman kalliimpi ja parempi kuitenki löytyi, nimittäin tabletti!
Olen pitänyt tablettia turhana, riittää, kun on tietokone ja älypuhelin. Nyt kuitenkin huonon nettiyhteyden takia tietokoneen käyttö on ollut tuskastuttavaa ja kännykän tihrustaminen silmiä rasittavaa. Lisäksi olisi siskolle kivaa tekemistä töissä ollessani, kun lataisin tähän muutaman pelin. Noh, mitä pidän? Olen aivan hullaantunut. Tämäkin on halvimmasta päästä, mutta minun tarpeisiini juuri sopiva. Ei sitä tiedä, vaikka blogipäivityksiäkin alkaisi putkahtelemaan tiheämpään tahtiin...

Viiden päivän työputki on ohi ja viisi päivää vapaata alkaa. Ihan tervetulleet vapaat, sillä nytkin olen polkenut neljä päivää putkeen töihin ja se tuntuu polvissa... Suunnitelmissa on nyt ainakin reissu Mikkeliin ja Helsinkiin (kouluasia). Lisäksi olisi kiva viedä pikkusisko pitkästä aikaa ratsastamaa, edellisestä kerrasta kun taitaa olla neljä-viisi vuotta.

Anni ja Aino

Blogger ei jostain syystä anna julkaista kuvaa, katsotaan koska se tulee näkyviin...
Tässä nämä uusimmat vintiöt, karjalankarhukoiranpennut Anni ja Aino. Ikää vajaat kymmenen viikkoa. Ovat niin pieniä, että ihan ihmettelen. Ella oli tuossa iässä paljon isompi. Nämä ovat niin pieniä, että pujahtavat koiraportin pinnojen välistä ja mahtuvat vaikka minne pieneen koloon. Ja juuri sinne sitten kakitaan ja pissitään... Onneksi nämä ovat tottuneet olemaan vuorokauden ympäri ulkoaitauksessa, niin ei koko ajan tarvitse vahtia mihin seuraavaksi kakataan. 
Keri on aivan haltioissaan pennuista ja onkin nyt niiden kanssa aitauksessa. On sitten pennuilla lämmin turva, kun menevät yöksi koppiin nukkumaan (talossa heräävät ennen viittä, ulkona vasta seitsemän maissa alkaa haukku kuulua).

On mielenkiintoista havainnoida ja vertailla pentuja. Aino on rohkea, lujatahtoinen ja hyvin oppivainen, Anni taas arkajalka, villi ja vähän hömelö... Siinä missä Aino on penaalin terävin kynä, Anni ei tosiaankaan ole. Aino esimerkiksi oppi heti istumaan saadakseen namin, Anni ei opi millään. Onneksi tässä on vielä aikaa :) Olin ajatellut Ainoa isille ja Annia itselleni, koska Anni on ulkonäöllisesti enemmän rotumääritelmän mukainen, jolloin näyttelyissä voisi menestyä paremmin. Ainossa on suurin osa valkoista ja vain mustia merkkejä. Kuitenkin ihastun Ainon luonteeseen päivä päivältä enemmän. Lisäksi Aino vaikuttaa vähän vaativammalta, jolloin en usko sen olevan ihanteellinen ensimmäiseksi koiraksi. Mutta ehtiihän sitä vielä näitä arvioida ja kouluttaa. Metsällä tulen molempia käyttämään joka tapauksessa. 

Täytyy jossain vaiheessa päivittää koirien omia blogisivuja, kanoillekin voisi tehdä oman...

Uusia asukkaita Lautakankaalle!

Äiti on patistellut kirjoittamaan kuulumisia. Onhan minun sormeni syyhynneet päästä kirjoittamaan, mutta pää on aina tehnyt tenän... Torstaina varsinkin sain hohtavien hankien ja auringonpaisteen ansiosta todella kipeän migreenin ja vasemmasta silmästä hävisi näkö. Eilen jouduin samasta syystä olemaan töistä pois.

No mutta niihin kuulumisiin ja uusiin asukkaisiin!
Keri voi oikein hyvin, kyllä vain. Tai niin hyvin, kuin tuollainen kömpelö pentu vain voi. Keri nimittäin liukastui useampi viikko takaperin keittiössä riehuessaan. Takajalkahan siinä kipeäksi tuli. Koska mitään murtumaa ei havaittu, nivelet olivat paikoillaan, eikä Keri purrut kivusta, annetaan koiven parantua itsekseen, jos on parantuakseen. Muuten Keri on entisensä, hömelö riehuja.

 Pipsakin voi oikein hyvin. Pipsa syö hyvin. Eilen pipsa söi kattilallisen jäähtymässä ollutta ruokaa. Ja puoli purkillista hunajaa. Aikaisemmin Pipsalle on maistunut mm. leipä, ikivanhat keksit, kakku... Eipä silti, Pipsa on vielä aika hoikassa kunnossa. Nyt vain ei parane jättää mitään vähänkään syömäkelpoista näkyville.
Muuten Pipsa on todella kiltti ja tottelevainen sydänkäpynen. Ulkona otetaan lumikylpyjä, sisällä nukutaan kainalossa tai kerjätään rapsutuksia.

Vähän harmillisesti tytöt ovat oppineet monelta aamuvuoroon herätään. Nyt herätään "aamuvuoroon" joka ikinen aamu, oli aamu- tai iltavuoro tahi vapaapäivä.

Tällaisia maisemia katselen huoneeni ikkunasta. Nyt tosin olen kunnostamassa toista huonetta minulle ja siskolleni. Siitä tulee oikea teemahuone, sillä olemme molemmat hulluina eläimiin ;)

No sitten niihin uusiin asukkaisiin... Aloitetaan näistä, jotka ovat jo tänne muuttaneet eli KANOIHIN!

Kukko-Nimetön, Bertta ja Olga.

Hyvin lyhyellä varoitusajalla soitin isoenolle, että minulle olisi tulossa kanoja, pitäisi saada kanala valmiiksi. Isoenopa ryhtyi tuumasta toimeen ja kanat pääsivät ajallaan muuttamaan meille. Hieman tuli kiire siipikarjan pitäjäksi ja siipikarjan pitopaikan rekisteröinnissä, mutta hurjan nopeaa oli toiminta maaseutuelinkeinotoimella ja rekisteröinti tapahtui ennen kanojen saapumista.

Pikkuveljeni kanatipunen, piipittää vielä suloisesti!

Ritu, aina kyyläämässä!

Kukko-Nimetön taasen.

Ritu ja Bertta

Puretun navetan ovi pääsi uusiokäyttöön.

Arvatkaa nukkuvatko kanat orrella yönsä... Eivät, vaan aivan katonrajassa. Ovat erinomaisia lentäjiä.

 Kanat ovat kiuruvetistä maatiaiskantaa ja liityn niiden säilytysohjelmaan. Kanoja on siis kymmenen ja yksi nuori kukkopoika. Kanatkin ovat vielä sen verran nuoria, että munia saadaan vasta juhannuksen aikoihin. Kovin ovat uteliaita ja rohkeita. Tuo em. musta tipu hyppäsi tulopäivänä syliini, kun istuin kanalassa. Osaavat jo odottaa, että tuon tullessani ruokaa ja kerääntyvät minua vastaan. Pipsakin käy kanalakäynneillä kanssani ja osaa hienosti käyttäytyä. Kanatkin alkavat pikkuhiljaa tottua siihen, että "peto" onkin rauhallinen, kiltti ystävä. Keri kerran työnsi päänsä luukusta ja säikähti hirveästi kanoja. Kovasti tekisi mieli tulla, mutta on ne kanat kuitenkin niiiin pelottavia!

Seuraavaksi, eli maanantaina, Lautakankaalle muuttaa kaksi pientä nelijalkaista tyttöä, nimittäin naapurin pentueesta karjalankarhukoiranpennut Anni ja Aino. Toisesta tulee isille eläkepäivien ystävä ja toisesta minulle metsästyskoira (vaikka molemmat kyllä metsälle pääsevät).

Lähitulevaisuudessa meille kotiutuu myös kaksi kania ja maatiaiskissanpentu, mutta niistä sitten lisää, kun ovat täällä. Kaneille on jo mökki ja aitaustarpeet, kissalle raapimispuu.

Paljon siis on tapahtunut ja paljon tulee tapahtumaan! Joku voisi ajatella (ja onkin ajatellut ääneen), että haalin itselleni liikaa työtä näistä kaikista eläimistä, mutta käytän mielelläni päiväni näiden kanssa puuhasteluun, varsinkin kun muistelen miten ankeaa elämäni oli Helsingissä.

Töitä minulla riittää myös Lautakankaan ulkopuolella ja ilman sitä en voisi näitä eläimiä pitääkään. Koulukin on aivan loppusuoralla ja voi kuitenkin olla, etten ihan heti palaa koulunpenkille...

Projekti nimeltänsä Busya

Pitkästä aikaa kirjoittelen tänne. Nyt onkin jotain kerrottavaa :)

Keri-reppanahan jäi Ellan kuoltua ainoaksi koiraksi ja hyvin yksinäiseksi sellaiseksi. Ainoat koirakontaktit olivat enon Mili-neiti ja eräiden mökkiläisten koirat. Niitäkin Keri näki vain harvoin.
Hieman sattumalta sain pyynnön, että ottaisin Venäjältä erään koiran kotihoitoon. Koirasta paljon mitään tietämättä lupauduin, koska Keri tuli alkujaan Suomeen samaa kautta ja on aivan ihana tapaus.
Perjantaina sitten tämä koira saapui minulle. Pikkusiskoni oli sopivasti luonani käymässä ja hänkin aivan innoissaan odotti koiran tuloa.
Lopulta koira tuli. Kuljetuskopista tultuaan ei tullut minua tervehtimään. Pyöri tuojan hihnan päässä levottomana, häntä koipien välissä. Sisällä oli arka ja pelokas. Kävi kuitenkin olohuoneessa piehtaroimassa, kuin sanoakseen "tämä paikka kelpaa". Vaihdettiin papereita, otettiin pari kuvaa. Ja näin tuojat lähtivät ja arka Busya jäi minulle. Ei antanut koskea, ravasi vain ympäri taloa. Pikkuhiljaa alkoi rauhoittua ja jonkin ajan päästä oli aika mennä ulos tarpeille.

Flexin kiinnittäminen oli tehtävä hitaasti ja varoen. Monta kertaa Busya väisti tai meni pois. Lopulta flexi oli kiinni ja saatettiin lähteä ulos. Keri tuli siskoni kanssa mukaan, vähän niinkuin esimerkiksi, ettei tarvitse pelätä. Mutta Busyahan pelkäsi. Ravasi ympäriinsä minkä flexi antoi myöten ja lopulta puri yhdellä puraisulla flexin narun poikki. Vaistomaisesti tietenkin otin pannasta kiinni, ettei koira karkaisi. Se kuitenkin oli Busyalle liikaa ja iski hampaansa käteeni. En halunnut irrottaa pannasta, mutta Busya puri käsiäni kuin olisi henkensä ollut uhattuna. Huudahdin kivusta ja päästin lopulta pannasta irti, käsiä sattui niin paljon, etten enää pystynyt pitämään kiinni. Busya totta kai säikähtäneenä säntäsi pakoon minkä jaloistaan pääsi. Koira hävisi näköpiiristä ja minä menin sisälle tarkistamaan käteni. Onni onnettomuudessa, minulla oli ollut nahkahanskat kädessä, joten syviltä haavoilta vältyttiin. Lisäksi jäykkäkouristusrokotukseni, kuten myös koiran rokotukset ja veritestit, olivat kunnossa, joten ei tarvinnut ajatella Mikkelin keskussairaalaan menoa. Voin kuitenkin sanoa, että vielä noin viikon jälkeen käsi on edelleen kipeä ja välillä kaipaisi lastaa. Puremajälkiä ympäröi mustelmat ja kädessä komeilee myös muutama raapima-arpi.

En edes harkinnut yrittää saada koiraa kiinni. Villi ja arka katukoira tuskin tuollaisen säikähdyksen jälkeen päästäisi lähelleen. Lähdin kuitenkin katsomaan, ettei kulkisi autotiellä ja varoitin autoilijoita näyttämällä flexiä. Koiraa ei kuitenkaan näkynyt. Menin pihaan tekemään jauhelihasta polkua avonaiselle ulko-ovelle ja siitä sisälle asti. Jonkin ajan päästä näin ikkunasta, että Busya jolkotteli pihassa hermostuneena. Heti kun havaitsi minut, juoksi pois. Ja taas tuli pihaan, nappasi jauhelihaa ja juoksi pois. Tätä jatkui toista tuntia, kunnes koira katosi pidemmäksi aikaa näkyvistä. Soitin naapureille ja kaksi heistä tarjosivat apuaan. Illan suussa, kun koiraa ei edelleenkään näkynyt, luovutin. Olin jo laittanut nettiin ilmoituksia kadonneesta koirasta ja antanut jopa luvan koiran lopettamiseen, mikäli aiheuttaa vaaratilanteita lähistöllä. Mielessä kävi myös metsissä pesintää aloittelevat eläimet...
Illalla kuitenkin huomasin koiran kävelevän pihassa. Hiivin avaamaan ulko-oven ja menin itse toiselle puolelle taloa, etten säikäyttäisi koiraa. Kun huomasin koiran kurkistavan keittiöön, hiivin toista kautta sulkemaan ulko-oven. Valtava helpotuksen hyökyaalto lävisti minut ja kaikkea sivusta seuranneen siskoni.
Menimme nukkumaan heti kun kykenimme.

Aamulla Busya oli edelleen arka, mutta haki kontaktia ja tuli varovaisesti haistelemaan. Talosta löytyi vanha metallihihna, jonka sain kiinnittää Busyan pantaan rauhallisesti. Käytiin ulkona ja koira käveli vierellä hitaasti ja varovaisesti. Pissat tehtyään mentiin ovelle, jossa sitten jähmettyi. Kesti aikansa ennen kuin astui ovesta sisään.

Tämän jälkeen ollaankin edistytty huimaa vauhtia! Busya-nimeä koira ei mitenkään huomioinut, joten kokeilin mielessä pyörinyttä Pipsa-nimeä. Ja koirahan käänsi päänsä minun suuntaani, kun kutsuin sillä nimellä. Näinpä Busyasta ("Busha") tulikin Pipsa.

Vieraita kohtaan on edelleen hyvin arka, mutta jos ihmisestä huokuu eläinrakkaus, tulee Pipsa varoen tervehtimään. Jos joku tulee ovelle, hyökkää Pipsa vastaan ja kajauttaa vaikuttavat varoitukset. Tänne ei todellakaan kannata tulla, jos en ole kotona komentamassa Pipsaa... Täytyykin huomenna laittaa varoituskyltit oviin.

Pipsa on todella hellyydenkipeä ja oikein puskee saadakseen rapsutuksia. Ulkona kulkee hihnassa nätisti vieressä ja menee sinne minne minäkin, eikä vedä omille teilleen. Pipsa on myös oppinut jo mitä tarkoittaa istu, pois, tänne. Pipsa osaa odottaa istuen, että ruokakuppi tulee lattialle kuonon eteen ja istuu myös sen ajan, että saan hihnan kiinnitettyä. Jääkaapin avaamisesta rynnätään paikalle, josko jotain hyvää lentäisi suuhun. Luita jäystetään intohimolla viimeistä murenta myöten.

Aluksi Pipsa ei tuntunut pitävän Keristä tippaakaan. Kuitenkin kun kielsin joka kerta, kun paljasti hampaansa Kerille, alkoi Pipsa myös tätä sietämään. Tänään sitten ulkona innostui ensimmäisen kerran leikkimäänkin Kerin kanssa. Samasta astiasta viilin jämien nuoleminen sujuu kanssa ongelmitta ja luita vaihdellaan suusta suuhun. Olen huojentunut, että Pipsa luopui hampaiden paljastelusta ja puremisesta muutaman kurinpalautuksen jälkeen. Kerikin, vaikka on vielä pentu, osaa näyttää Pipsalle kaapin paikan.

Koirien kaksinolo työvuorojeni aikana on sujunut hyvin. Mitä nyt Pipsa availee huoneiden ovia ja penkoo vähän tavaroita. Keittiön pöydältä oli myös hävinnyt leipä ja kakku, sekä keksikulho oli tyhjentynyt. Enää ei ruokia pidetä pöydillä, jos olen töissä. Muuten saa olla, jotta pääsen Pipsaa kieltämään oikealla hetkellä.

Arasta ja villistä katujen kasvatista on kuoriutumassa hyvää vauhtia kelpo sydämien valloittaja. Minun sydämeni se on jo valloittanut ja molemminpuolinen luottamus kasvaa hetki hetkeltä. Tämä koti saa jäädä tämän koiran viimeiseksi kodiksi.

Päivä kerrallaan, ajatukset menneessä ja tulevassa

Täällä on nyt ollut muutamana päivänä seitsemän astetta lämmintä ja lumi on huvennut vauhdilla. Sormet syyhyää päästä tekemään ulkotöitä, mutta vielä täytyy toppuutella itseään. Sen voi arvata, että vielä saadaan lunta ja pakkasta...

Aloittelen tekemään listaa töistä, mitä kevään myötä on edessä. Kaksi minulle tärkeää asiaa on koiratarhan laajentaminen ja vadelmamaan alasajo ja peittäminen. Kiertelin tänään puutarhassa ja vadelmamaa tosiaan on aika kurjassa kunnossa. Täytyy kuitenkin odottaa, että lumet sulaa kokonaan ja maakin olisi sula. Tarkoitus on siis poistaa kaikki maanpäällinen ja sitten peittää maa mustalla muovilla. Muovia pidettäisiin sitten ainakin syksyyn, ellei ensi kevääseenkin, jotta kaikki rikkakasvit kuolisivat. Myrkkyjä tähän maahan ei laiteta, jos se minusta on kiinni.

Lisäksi olen tutustunut sellaiseen aiheeseen, kuin permakulttuuri (linkki). Kun vain eteen sopiva kurssi sattuu, ilmottaudun saman tien.

Työharjoittelu vetelee viimeisiään, enää ensi viikko. Sen jälkeen alankin tekemään sijaisuuksia harjoittelupaikassani. Helsingissä käyn lähiaikoina tyhjentämässä opiskelijasolusta huoneeni ja käymässä koululla. Sain siis luvan jäädä Kangasniemelle suorittamaan koulun loppuun etänä, koska viimeinen kurssi liittyy omalta osaltani juuri Kangasniemelle. Touko-kesäkuun vaihteessa käyn sitten "viimeisen" kerran Helsingissä, kun valmistun. 

Ella-koiran kuolemasta on kolme viikkoa. Elämä tuntuu hiljaisemmalta ja tyhjemmältä. On edelleen vaikea uskoa, että Ella on poissa. Päivisin tuo pieni suklaasilmä putkahtaa mieleen vähän väliä ja välillä iskee kova ikävä, jolloin en toivoisi mitään muuta, kuin että Ella olisi vielä kanssani. 

Keri kuitenkin pitää huolen siitä, että en koko ajan ole suremassa. Myös lähiaikoina on tiedossa Kerille leikkikaveri, mutta siitä lisää vasta sitten, kun se on oikeasti tapahtunut. Itse en uskalla vielä täysiä riemuita asiasta.

Käytiin kuuntelemassa Puulalla jäiden pauketta ja rätinää. Olisipa ollut eväät mukana, tuolla olisi voinut istua kivellä tuntikausia!

Kerin turkki on vähän vaiheessa, osa talvikarvasta on lähtenyt ja osa ei meinaa haluta lähteä. Vielä ehtii, toivottavasti ennen kesää.

Sisällä etsitään viileimmät paikat päiväunille.

Kovasti nyt kevään kynnyksellä ajatukset ovat omavaraisuuden ja puutarhan pauloissa. Lisäksi olen tekemässä itselleni 4-vuotissuunnitelmaa, johon sisältyy siis autokoulu, erilaisia kursseja, pesämunan haalinta sekä oman pientilan etsintä. Suunnitelmassa olisi siis keinot näiden toteuttamiseen, sillä se ikioma pientila on SE juttu, jota kohti haluan mennä ja äkkiä! Neljässä vuodessa olisi siis tarkoitus saavuttaa tuo suurin tavoite. Se tosin tarkoittaa paljon työtä, oppimista, säästämistä, asioiden selvittelyä ja vielä kerran työtä. Tiedän kuitenkin monien ihmisten kokemusten kautta, että se on mahdollista saavuttaa. Toki etsin samalla oikotietä onneen, mutta en laske sen varaan. Itse on tehtävä työtä tavoitteidensa ja unelmiensa eteen, jotta ne toteutuisivat.

Surua

Eilen tapahtui jotain mitä olen pelännyt siitä asti, kun olen koiran omistanut.

Ella oli Kerin kanssa ulkona syömässä luita. Kun kutsuin koirat sisälle, vain Keri tuli. Jätin Kerin sisälle ja kun Ella ei vastannut huuteluihin eikä tullut luokse, menin katsomaan tielle. Ella oli tien vieressä hangessa. Toiveikkaana ajattelin Ellan vain haistelevan jotain, mutta Ella ei kutsuessa nostanutkaan päätään. Aloin paniikissa huutaa Ellan nimeä ja juoksin Ellan luokse. En voinut uskoa silmiäni. En voinut uskoa, että Ella lähtisi näin pian.

Yliajajaa ei näkynyt, mutta ilmeisesti hän oli siirtänyt Ellan tieltä pois. Olen pahoillani siitä, että joku on joutunut siihen tilanteeseen. Toivon ettei hän ota tapahtuneesta huonoa omaatuntoa.

Vein Kerin katsomaan Ellaa ennen kuin isoeno hautaisi Ellan. Keri haisteli pitkään Ellaa ja nuolaisi Ellan verta vuotavaa kuonoa. Aikansa haisteltuaan Keri käveli pois. Kun isoeno tuli hakemaan Ellan, Keri meni vielä haistelemaan paikan, jossa Ella makasi. Sisälle mentyämme Keri jäi ovelle vinkumaan.

Ennen kuin omistin koiria, ajattelin, että koiran kuoleman takia sureminen on typerää, nehän ovat vain eläimiä. Mutta ei se niin ole. Aina töissä tai koulussa odotin, että pääsen kotiin Ellan luokse. Aina kotimatkalla ajattelin sitä hetkeä, kun avaan ulko-oven ja Ella juoksee vastaan häntä heiluen. Minun oli vaikea nukkua, jos Ella ei nukkunut vieressä. En ollut kertaakaan surullinen, kun Ella oli minun kanssani. Ellasta tuli minulle todella tärkeä ja rakas. Nyt on aivan hirveä ikävä! Odotan, että Ella hyppää viereeni kiehnäämään ja tuhisee yöllä kainalossa. Että lenkillä Ella juoksee onnessaan häntä heiluen ja kuono kaikkea haistellen.

Mielessä myllersi monia ajatuksia. Epäusko ja kieltäminen, Ellan unohtaminen ja kaikkien tavaroiden hävittäminen (Kerin takia en hävittänyt), tapahtumien jatkuva läpi käyminen, ikävä, kuoliko Ella heti, vai joutuiko kärsimään...

Viime yö meni pahaa oloa oksentaessa. Aamulla soitin harjoittelupaikkaani, että olen tämän päivän pois. Toivottavasti olen huomiseen aamuvuoroon mennessä saanut voimia ja ajatukset muualle. Nyt on joka tapauksessa parempi olo, kuin eilen ja yöllä.

Ella oli koira, joka ei tykännyt kulkea hihnassa. Ella oli onnellisimmillaan juostessaan ulkona vapaana. Ella oli myös koira, jolla oli voimakas oma tahto ja koulutus oli vielä kesken. Ja Ella oli kaiken lisäksi ajokoira. Olimme isoenoni kanssa juuri edellisenä päivänä keskustelleet juoksuvaijerin laitosta. Mutta sekään ei olisi ollut Ellalle mieleistä. Ellan kanssa takaraivossa oli aina pelko siitä, että Ellalle sattuu jotain, koska Ella on niin eloisa, vilkas ja omapäinen. En vain olisi tahtonut tätä tapahtuvan, koskaan. Tällä tiellä on moni koira menettänyt henkensä. Toivon ja teen omalta osaltani jatkossa kaikkeni ettei sama toistuisi.

Onneksi Keri on täällä sulostuttamassa ja lohduttamassa. Keri tosin kaipaa kovasti leikkikaveria ja alan sellaista pikkuhiljaa etsimään. Lisäksi tänä keväänä suurennamme koira-aitausta niin isoksi, että ei tule huonoa omaatuntoa siitä, että koirat eivät voi olla pihassa vapaana. Ja onneksi Keri kulkee hihnassa vierellä, vaikka mielellään menisikin ketun jälkiä seuraamaan. Vielä en uskalla päästää.

Olla möllötetään

Minä möllötän sängyllä läppäri sylissä ja koirat lattialla sängyn molemmin puolin, Keri tosin puoliksi sängyn alle ahtautuneena.

Ensimmäinen viisiviikkoinen harjoittelua on nyt ohi. Aika meni niin nopeasti, että olen hieman hämilläni. Olen oppinut harjoittelupaikassani hurjasti erilaisia asioita niin lääke-, kuin myös saattohoitoa. Mikään ei ole ollut fyysisesti tai henkisesti ylivoimaista, vaikkakin vuoron jälkeen linja-autopysäkiltä kotiin kävellessä alkaa jalat olla jo hyvin kankeat.

Pitäisi nyt oikeasti ottaa härkää sarvista ja pyytää, että lähipysäkki muutettaisiin pikavuoropysäkiksi, kesällä joka tapauksessa pysäkiltä kulkijoita tulee lisää. Noh, sen nyt tietää kauan minulla tämänkin asian kanssa menee, kun matkakortinkin hankkimisessa meni yli kuukausi. Tammikuussa siis matkat veivät reilun 200 euroa. Viime torstaina vihdoin ryhdistäydyin (shoppailureissun motivoimana) ja hyppäsin Mikkeliin menevään linja-autoon. Kangasniemeltä kun ei enää saa ostettua matkalippuja... Matkalipusta pulitin alle 50 euroa ja mitä tässä asiassa säästin, menivätkin sitten "virkistäytymiseen" eli vaatteisiin, ravintolaan, ruokakauppaan ja lemmikkiliikkeeseen. Reissu oli kyllä tarpeen, sillä sain hyvin nollattua pääni. Yksi asia nimittäin, mitä Helsingistä kaipaan, on se, että kaduilla saa kulkea ilman, että lähes jokainen tuntee tai edes tietää sinua. Tai ainakin tuntuu siltä. Aina kun ei jaksa olla niin sosiaalinen. Eipä silti, on todella mukava nähdä tuttuja ja sen takia menenkin ennen iltavuoroa istumaan ja juomaan kupin kahvia seurakunnan lähetyskirpputorille.

Karvakaverukset Ella ja Keri tuovat kanssa vaihtelua päiviin. On ihanaa katsoa koirien leikkejä. Helsingissä Ellalla oli vain muutama koirakaveri, jotka tykkäsivät leikkiä samalla tavalla, kuin Ella. Keri on aivan täydellinen "pikkusisko". Vaikka Keri pystyykin kävelemään Ellan vatsan alta ja kompastuu naamalleen ulkona juostessaan, on tämä myös aika sitkeä painileikeissä. Ella on huolehtiva "isosisko", joka näyttää Kerille mitä ei saa tehdä, hyvässä ja pahassa. Ja jos Keri jää ulos haaveilemaan, kun olisi ruoka-aika, Ella avaa ulko-oven ja käy hakemassa Kerin. Kun Keri näkee pahaa unta, Ella huolestuneena käy lohduttamassa.

Koiruuksilta ei myöskään olla vältytty. Eräisen aamuvuoron jälkeen, kun olin tulossa pihaan, huomasin, että Ella istui ulkona Vanhan Tuvan nurkalla ja Keri talon portailla. Olin aamulla lähtiessä laittanut oven lukkoon ja vielä kahvasta varmistanut, että ei jäänyt auki. Silti Ella vahvoilla käpälöillään oli saanut oven väännettyä auki ja tytöt olivatkin sitten nauttineet raikkaasta talvi-ilmasta. Onneksi molemmat sietävät todella hyvin kylmää ja olisi niille ollut eristetty koppikin, jos kylmä olisi tullut. Ella oli minua odotellessaan vähän tarkistanut talon pohjarakenteita... Muuten tytöt ovatkin olleet aika nätisti kahdestaan, kun olen ollut harjoittelussa. Mitä nyt sohvapöydän jalka, kaksi kaappia, pehmolelu ja muutama ikivanha kenkä ovat saaneet toimia puruleluina. Ihmisten tavarat ovat aina parempia, kuin koirien omat.

Ensi lauantaina on odotettavissa vilskettä ja vilinään, kun Helsingistä tulee pikkubussilastillinen Syrjäläisiä hiihtolomalle. Ella varmasti sekoaa jälleennäkemisestä ja toivottavasti Keri ei hirveästi säikähdä väenpaljoutta.

Tein loman kunniaksi lihatilauksen Roinilan lihatilalta. Pidetään sitten ruokaisat "bileet" maalletulon kunniaksi. Koirillekin muistin tilata omia herkkuja.

Tänään oli hieno sää kävellä aamuvuoron jälkeen kotiin. Aurinko paistoi ja oli hyvin keväinen sää. Kevättä kohti katson nurkan takaa toiveikkaana. Monta asiaa jatkon kannalta on auki. Takaisin Helsinkiin vai maalle jääminen? Valmistuminen!!! Autokoulu? Työelämä? Kevätkylvöt?

Harjoittelun jälkeen minulla on enää valinnainen kurssi, jonka toivon antavat minulle mahdollisuuden saada liikkumavaraa mitä tulee toimeentulooni. Valitsin nimittäin viimeiseksi kurssikseni yrittäjyyden. Mutta se vaatii sitten sen auton ja autokoulun. Saapi nähdä, mitä tulee tapahtumaan ;)

Uusia asioita (ja uusi perheenjäsen)

Päivät täällä maalla meneekin nopeammin, kuin mitä odotin. Se ei onneksi haittaa, sillä aina tulee uusi päivä, jonka saan täällä viettää. Vajaan kolmen kuukauden jälkeen katsotaan, maltanko palata hetkeksi Helsinkiin...

Harjoittelu on sujunut hyvin. Opin siellä hurjasti kaikkea mielenkiintoista ja viihdyn siellä. Vielä kun malttaisin paneutua niihin kirjallisiinkin tehtäviin, joista tällä hetkellä haastavin on opinnäytetyö. Aihe on jo selvillä ja suunnitelma päässä. Pitäisi vain saada se suunnitelma myös paperille, koska se pitää tänään viimeistään palauttaa opettajalle...

Ella viihtyy maalla mainiosti ja harjoittelupäivät viettää yksikseen sisällä. Kerran tein yövuoron ja silloin oli kuulema huutanut lähes koko yön (ja nukkui sitten seuraavan päivän). Pissoja ei ole tullut sisälle kahden ensimmäisen päivän jälkeen ja mitään ei ole talossa tuhottu. Hieno tyttö! Kuitenkin olen ajatellut, että Ella tarvitsisi kaverin. Naapurin ajokoira oli tullut pihalle ja Ella olisi halunnut mennä tämän matkaan.

Tänään aamulla sitten hain Ellalle "adoptiopikkusiskon", sekarotuisen Kerry ("Keri")-tytön. Voi sitä riemua, kun Ella näki Kerryn ensimmäisen kerran! Nyt tytöt ovat ehtineet peuhata ulkona suurimman osan ajastaan. Kerry on ihanan rauhallinen, hellyydenkipeä ja kuitenkin tykkää painia Ellan kanssa. Se olikin yksi tärkeimpiä kriteerejä koirakaveria etsiessäni. Neljä tuntia tytöt painivat, haistelivat, juoksivat ja ihmettelivät ulkona. Välillä käytiin Puulan jäällä ja metsässä, välillä oltiin ihan pihapiirissä. Kerry tulee suloisesti hoputtamaan minua, jos jään tytöistä jälkeen. Ella on selvästi "isosisko". Nojatuoli on Ellan oma. Siihen ei ole Kerryllä asiaa ja ruoka-aikaan täytyy minun olla tarkkana ja pomona, ettei Ella vie Kerrynkin ruokia. Ulkona Kerry seuraa Ellan perässä ja Ella näyttää kaikki kivat kepit ja jäljet. Kerrylläkin on jonkin verran metsästysviettiä, koska valpastui metsässä todella paljon jälkiä haistellessaan.
Nyt väsyneet tytöt nukkuvat, Ella nojatuolissaan ja Kerry sohvalla selkäni takana.

Aika hassu yhteensattuma muuten, että Ellalla ja Kerryllä on samanlaiset merkit, molemmat ovat mustia. Molemmilla on valkoinen kuono ja siitä silmien väliin menevä piirto. Kaikissa neljässä käpälässä on sukat ja molemmilla valkoinen kaula ja maha, hännän pään valkoista tupsua unohtamatta!

Kerrylle tulee myös oma sivu tuonne blogin yläosaan, jahka sen muistan tehdä.

Viikko melkein pulkassa

Ei hirveästi malttaisi koneella kyhjöttää, mutta kai sitä nyt pikkuisen täytyy kuvia laittaa ja jotain tarinoida.

Ollaan Ellan kanssa nautittu kovasti maalaiselämästä. Siinä missä Ella Helsingissä oli arka ja hieman pelokas, täällä ollaan maiden valtias. Ellasta  on tulossa mainio vahtikoira, kun joku auto kaartaa pihaan, aloittaa Ella murinan ja haukahtelun ja jos vieras tulee ovelle asti, alkaa kunnon haukut. Jos Ella sattuu olemaan pihassa, kun auto lähtee pois, Ella seuraa perässä tielle asti, jotta  ei varmasti vieras tule takaisin.Tämänpä takia Ella ei enää ulkona kovin vapaasti saa juosta, kun reviiri on isolle tielle laajentunut eikä autoja enää pelätä.

Ella rakastaa juoksemista, hangissa hyppelyä, hajujen ja jälkien seuraamista (joku päivä täytyy päästä verijäljelle) sekä luiden ja nyt myös pehmolelujen hankiin hautaamista. Ella löysi yksi päivä lokakuussa hautaamansa hauenpään... Pujahti sen kanssa sisälle ja alkoi jyystämään sohvalla. Oli ihana haju sen jälkeen tuvassa.

No kaloja pääsen (toivottavasti) huomennakin haistelemaan, kun menen isoenon ja tämän serkun kanssa aamulla pilkille. Vesi herahtaa kielelle, kun mietin mitä herkkuja tullaan mahdollisesti saamaan!

Tyoharjoittelu alkoi maanantaina ja se on  sujunut loistavasti. Ihan mielelläni kävelen aamuin illoin vajaan kolmen kilometrin matkan linja-autopysäkille ja  takaisin. Ohi ajavat autoilijat ovat huomaavaisia ja varsinkin tähtitaivas on upea! Eilen näin elämäni ensimmäisen tähdenlennon!

Kaupassakäynnit sujuvat harjoittelupäivinä, kun pidän reppua mukana. Tänään isoeno vei vähän suuremmille ostoksille, niin ei heti tarvitse mitään painavaa ostaa ja Ellallekin on nyt taas iso säkki ruokaa.

"Nyt ei kerkii olla sun mallina!"

Puula talviasussaan

Metsälenkin jälkeen ollaan niin väsyneitä, ettei valjaitakaan ehdi ottaa pois, ennen kuin simahdetaan.

Ella 10vk. Olin jo ehtinyt unohtaa, kuinka pieni Ella joskus on ollut!

10vk. Nykyään yltää itse avaamaan oven kahvasta.

Askeleen lähempänä maallemuuttoa

Äitin kommentti sai minut tajuamaan, että olen tosiaan nyt askeleen lähempänä maallemuuttoa. Tärkeimmät tavarat muuttokuormasta on jo talolla, osoitteeni on jo talolla, minä ja Ella olemme jo talolla. Muuttokuormasta ei oikeastaan enää puuttuisi muuta kuin sänkyni, jota ikävöin jo (terveisin selkäjuminen akka).

Heräilimme puoli yhdeksän maissa. Ella nukkui koko yön sikeästi jaloissani, matkapahoinvointilääke vaikutti vielä. Nyt Ella on ehtinyt käydä ulkona säntäilemässä ja haistelemassa ainakin viisi kertaa. Itse olen saanut vasta aamupalan syötyä. Vähän ollaan myös harjoiteltu yksinoloa. Alun itkujen jälkeen Ella meni nojatuoliin nukkumaan. Huomenna onkin sitten kovempi paikka, kun joutuu olla paljon pitempään yksin. Onneksi täällä käy muitakin ja Ella pääsee käymään ulkona. Voi olla, että minä stressaan enemmän kuin Ella. Ja onneksi tuli hankittua vakuutus... Ei Ella tähän mennessä mitään suurta vahinkoa ole aiheuttanut, mutta ei sitä tiedä, jos kovin pääsee ikävystymään leluista ja herkuista huolimatta.

No mutta. Ulkona tuntuisi olevan kivasti pakkasta ja lunta vähän tiputtelee. Olisikohan se metsälenkin aika, kun vielä valoa riittää (tosin nyt ei paista aurinko niinkuin eilen).

Sanatonna

Täällä me Ellan kanssa hurmioituneina kirmataan metsäpoluilla. Tai noh, nyt huilitaan sohvalla, sen verran intensiivisesti seurattiin ketun jälkiä ja kalhattiin hangissa. Ja eipä tuolla enää mitään näkisikään, ihan on pimiää.

Täällä on lunta. Paljon lunta. Ella jäi metsässä moneen kertaan mahastaan kiinni niinkuin auto pohjastaan. Silläkin jäätiin tänään jumiin, kun Lautakankaalle tultiin. Isoeno sanoi, että yöllä tuli enimmät lumet. Ja lisää ripottelee.

Mikäs täällä ollessa. Ruokaa riittää, lämpöä riittää, ulkona sopivan vilpoista. Onnellinen koira, onnellinen minä. Nyt ei malta enää kirjustaa, kuvien räpsimisestä puhumattakaan. Tätä on ahmittava itse silmillä, vetää raikasta maalaisilmaa sieraimiinsa, kuunnella hiljaisuutta. Tällaista ei kuvien kautta tunne, saatikka kaupungissa.

Tervetuloa kahville, jos ohi ajatte.