tiistai 24. helmikuuta 2015

Surua

Eilen tapahtui jotain mitä olen pelännyt siitä asti, kun olen koiran omistanut.

Ella oli Kerin kanssa ulkona syömässä luita. Kun kutsuin koirat sisälle, vain Keri tuli. Jätin Kerin sisälle ja kun Ella ei vastannut huuteluihin eikä tullut luokse, menin katsomaan tielle. Ella oli tien vieressä hangessa. Toiveikkaana ajattelin Ellan vain haistelevan jotain, mutta Ella ei kutsuessa nostanutkaan päätään. Aloin paniikissa huutaa Ellan nimeä ja juoksin Ellan luokse. En voinut uskoa silmiäni. En voinut uskoa, että Ella lähtisi näin pian.

Yliajajaa ei näkynyt, mutta ilmeisesti hän oli siirtänyt Ellan tieltä pois. Olen pahoillani siitä, että joku on joutunut siihen tilanteeseen. Toivon ettei hän ota tapahtuneesta huonoa omaatuntoa.

Vein Kerin katsomaan Ellaa ennen kuin isoeno hautaisi Ellan. Keri haisteli pitkään Ellaa ja nuolaisi Ellan verta vuotavaa kuonoa. Aikansa haisteltuaan Keri käveli pois. Kun isoeno tuli hakemaan Ellan, Keri meni vielä haistelemaan paikan, jossa Ella makasi. Sisälle mentyämme Keri jäi ovelle vinkumaan.

Ennen kuin omistin koiria, ajattelin, että koiran kuoleman takia sureminen on typerää, nehän ovat vain eläimiä. Mutta ei se niin ole. Aina töissä tai koulussa odotin, että pääsen kotiin Ellan luokse. Aina kotimatkalla ajattelin sitä hetkeä, kun avaan ulko-oven ja Ella juoksee vastaan häntä heiluen. Minun oli vaikea nukkua, jos Ella ei nukkunut vieressä. En ollut kertaakaan surullinen, kun Ella oli minun kanssani. Ellasta tuli minulle todella tärkeä ja rakas. Nyt on aivan hirveä ikävä! Odotan, että Ella hyppää viereeni kiehnäämään ja tuhisee yöllä kainalossa. Että lenkillä Ella juoksee onnessaan häntä heiluen ja kuono kaikkea haistellen.

Mielessä myllersi monia ajatuksia. Epäusko ja kieltäminen, Ellan unohtaminen ja kaikkien tavaroiden hävittäminen (Kerin takia en hävittänyt), tapahtumien jatkuva läpi käyminen, ikävä, kuoliko Ella heti, vai joutuiko kärsimään...

Viime yö meni pahaa oloa oksentaessa. Aamulla soitin harjoittelupaikkaani, että olen tämän päivän pois. Toivottavasti olen huomiseen aamuvuoroon mennessä saanut voimia ja ajatukset muualle. Nyt on joka tapauksessa parempi olo, kuin eilen ja yöllä.

Ella oli koira, joka ei tykännyt kulkea hihnassa. Ella oli onnellisimmillaan juostessaan ulkona vapaana. Ella oli myös koira, jolla oli voimakas oma tahto ja koulutus oli vielä kesken. Ja Ella oli kaiken lisäksi ajokoira. Olimme isoenoni kanssa juuri edellisenä päivänä keskustelleet juoksuvaijerin laitosta. Mutta sekään ei olisi ollut Ellalle mieleistä. Ellan kanssa takaraivossa oli aina pelko siitä, että Ellalle sattuu jotain, koska Ella on niin eloisa, vilkas ja omapäinen. En vain olisi tahtonut tätä tapahtuvan, koskaan. Tällä tiellä on moni koira menettänyt henkensä. Toivon ja teen omalta osaltani jatkossa kaikkeni ettei sama toistuisi.

Onneksi Keri on täällä sulostuttamassa ja lohduttamassa. Keri tosin kaipaa kovasti leikkikaveria ja alan sellaista pikkuhiljaa etsimään. Lisäksi tänä keväänä suurennamme koira-aitausta niin isoksi, että ei tule huonoa omaatuntoa siitä, että koirat eivät voi olla pihassa vapaana. Ja onneksi Keri kulkee hihnassa vierellä, vaikka mielellään menisikin ketun jälkiä seuraamaan. Vielä en uskalla päästää.

tiistai 10. helmikuuta 2015

Olla möllötetään

Minä möllötän sängyllä läppäri sylissä ja koirat lattialla sängyn molemmin puolin, Keri tosin puoliksi sängyn alle ahtautuneena.

Ensimmäinen viisiviikkoinen harjoittelua on nyt ohi. Aika meni niin nopeasti, että olen hieman hämilläni. Olen oppinut harjoittelupaikassani hurjasti erilaisia asioita niin lääke-, kuin myös saattohoitoa. Mikään ei ole ollut fyysisesti tai henkisesti ylivoimaista, vaikkakin vuoron jälkeen linja-autopysäkiltä kotiin kävellessä alkaa jalat olla jo hyvin kankeat.

Pitäisi nyt oikeasti ottaa härkää sarvista ja pyytää, että lähipysäkki muutettaisiin pikavuoropysäkiksi, kesällä joka tapauksessa pysäkiltä kulkijoita tulee lisää. Noh, sen nyt tietää kauan minulla tämänkin asian kanssa menee, kun matkakortinkin hankkimisessa meni yli kuukausi. Tammikuussa siis matkat veivät reilun 200 euroa. Viime torstaina vihdoin ryhdistäydyin (shoppailureissun motivoimana) ja hyppäsin Mikkeliin menevään linja-autoon. Kangasniemeltä kun ei enää saa ostettua matkalippuja... Matkalipusta pulitin alle 50 euroa ja mitä tässä asiassa säästin, menivätkin sitten "virkistäytymiseen" eli vaatteisiin, ravintolaan, ruokakauppaan ja lemmikkiliikkeeseen. Reissu oli kyllä tarpeen, sillä sain hyvin nollattua pääni. Yksi asia nimittäin, mitä Helsingistä kaipaan, on se, että kaduilla saa kulkea ilman, että lähes jokainen tuntee tai edes tietää sinua. Tai ainakin tuntuu siltä. Aina kun ei jaksa olla niin sosiaalinen. Eipä silti, on todella mukava nähdä tuttuja ja sen takia menenkin ennen iltavuoroa istumaan ja juomaan kupin kahvia seurakunnan lähetyskirpputorille.

Karvakaverukset Ella ja Keri tuovat kanssa vaihtelua päiviin. On ihanaa katsoa koirien leikkejä. Helsingissä Ellalla oli vain muutama koirakaveri, jotka tykkäsivät leikkiä samalla tavalla, kuin Ella. Keri on aivan täydellinen "pikkusisko". Vaikka Keri pystyykin kävelemään Ellan vatsan alta ja kompastuu naamalleen ulkona juostessaan, on tämä myös aika sitkeä painileikeissä. Ella on huolehtiva "isosisko", joka näyttää Kerille mitä ei saa tehdä, hyvässä ja pahassa. Ja jos Keri jää ulos haaveilemaan, kun olisi ruoka-aika, Ella avaa ulko-oven ja käy hakemassa Kerin. Kun Keri näkee pahaa unta, Ella huolestuneena käy lohduttamassa.

Koiruuksilta ei myöskään olla vältytty. Eräisen aamuvuoron jälkeen, kun olin tulossa pihaan, huomasin, että Ella istui ulkona Vanhan Tuvan nurkalla ja Keri talon portailla. Olin aamulla lähtiessä laittanut oven lukkoon ja vielä kahvasta varmistanut, että ei jäänyt auki. Silti Ella vahvoilla käpälöillään oli saanut oven väännettyä auki ja tytöt olivatkin sitten nauttineet raikkaasta talvi-ilmasta. Onneksi molemmat sietävät todella hyvin kylmää ja olisi niille ollut eristetty koppikin, jos kylmä olisi tullut. Ella oli minua odotellessaan vähän tarkistanut talon pohjarakenteita... Muuten tytöt ovatkin olleet aika nätisti kahdestaan, kun olen ollut harjoittelussa. Mitä nyt sohvapöydän jalka, kaksi kaappia, pehmolelu ja muutama ikivanha kenkä ovat saaneet toimia puruleluina. Ihmisten tavarat ovat aina parempia, kuin koirien omat.

Ensi lauantaina on odotettavissa vilskettä ja vilinään, kun Helsingistä tulee pikkubussilastillinen Syrjäläisiä hiihtolomalle. Ella varmasti sekoaa jälleennäkemisestä ja toivottavasti Keri ei hirveästi säikähdä väenpaljoutta.

Tein loman kunniaksi lihatilauksen Roinilan lihatilalta. Pidetään sitten ruokaisat "bileet" maalletulon kunniaksi. Koirillekin muistin tilata omia herkkuja.

Tänään oli hieno sää kävellä aamuvuoron jälkeen kotiin. Aurinko paistoi ja oli hyvin keväinen sää. Kevättä kohti katson nurkan takaa toiveikkaana. Monta asiaa jatkon kannalta on auki. Takaisin Helsinkiin vai maalle jääminen? Valmistuminen!!! Autokoulu? Työelämä? Kevätkylvöt?

Harjoittelun jälkeen minulla on enää valinnainen kurssi, jonka toivon antavat minulle mahdollisuuden saada liikkumavaraa mitä tulee toimeentulooni. Valitsin nimittäin viimeiseksi kurssikseni yrittäjyyden. Mutta se vaatii sitten sen auton ja autokoulun. Saapi nähdä, mitä tulee tapahtumaan ;)