torstai 29. elokuuta 2013

Tuntemuksia ja erilaisia tavotteita

En ole aina pitänyt urheilusta. Olen joskus sitä suorastaan inhonnut, kuten myös koulun liikuntatunteja. En ollut niitä oppilaita, jotka olivat hyviä kaikissa lajeissa, edes yhdessäkään. Pallopelejä pelkäsin, tai oikeastaan pallon naamaan saamista (mitä tapahtuikin aina silloin tällöin). Luistimet sattuivat ja pelkäsin kaatumista, uinti oli hirveää, varsinkin kun jouduin "isojen" altaaseen ja uimaan selkää. Vetosin usein astmakohtaukseen, jotta pääsin pois vedestä. Osasin kyllä uida ja tykkäsinkin uimisesta, vapaa-ajalla. Koulu-uinnista en pitänyt yhtään.

Yläasteella aloin lenkkeillä, aloitin rytmisen voimistelun ja koululiikunta alkoi enemmän kiinnostamaan. Enää ei tarvinnut miettiä, oliko hyvä tai paras jossakin lajissa, koska ei ollut mitään kilpailuja. Nyt sai keskittyä vain omaan suoritukseen ja siihen, että itse viihtyi ja teki parhaansa. Pesäpallo, lentopallo, koripallo, juoksu ja lihaskuntoharjoitukset olivatkin yhtäkkiä mielekkäitä ja pääasiassa nautin niistä.

Urheilusuorituksista tuli valtavan hyvä olo ja joskus lenkilläkin saatoin tehdä kierroksen uudestaan vain juoksemisen ilosta. Sitten liikunta taas jäi vapaa-ajalta. Maatalouskoulussa onnistuin lihomaan jopa lievästi ylipainoiseksi! Koulun keskeytettyäni paino palautui pian normaaliksi, vaikka liikunta ei niinkään kuulunut viikottaiseen ohjelmaani.

Maanantain balettitunnin jälkeen olo oli hieman apea. Siinä missä 7-luokalla pääsin spagaattiin ja sain selän taivutettua mitä ihmeellisimpiin asentoihin, nyt olinkin kankeampi kuin koskaan. Jopa spagaattiin pääseminen tyssäsi nopeammin, kuin ennen kun sitä nuorempana opin tekemään (silloin meni n. 2kk). En pysty edes kuvailemaan, miltä tuntui venyä spagaattiin! Ei se tee ihmistä paremmaksi, ei siitä ole mitään hyötyä, mutta se tunne oli jotain, mitä kaipaan nyt. Uskon, että jos nyt aloittaisin taas spagaatin harjoittelun, sen pitäisi onnistua täydellisesti kolmessa kuukaudessa, koska minulla on baletti tukena. Ja jos viitsisin joka päivä yrittää päästä vielä vähän pidemmälle. Lisäksi haluan vielä saada selkäni taivutettua enemmän, kuin vain siltaan. En minä niistä hyödy muuta kuin, että ne antavat tunteen, että olen saavuttanut jotain. Samalla harjoittelu vähän niinkuin symboloisi elämässä suurempien asioiden saavuttamista. Työtä täytyy tehdä, jotta saavuttaa halutun tuloksen. Tähän asti olen mennyt siitä, mistä aita on matalin.

Lisäksi rakastan juoksemista. Rakastan juosta esimerkiksi busseja/junia kiinni. Välillä on pakko ottaa kavereiden kanssa pikajuoksuspurtti, ihan vain juoksemisen ilosta. Minulla on piikkarit ja aion joku kaunis päivä mennä ja juosta 100 metriä niin lujaa kuin pääsen. Joku saa olla kellottamassa, koska haluan juosta vielä lujempaa. Miksi? Enhän aio osallistua mihinkään urheilukisoihin? Kuten sanoin, rakastan juoksemista ja sitä tunnetta, kun oma keho pystyy tekemään kaikkensa. Kun vielä aivot/mieli pystyisi samaan...

Tuntuu oudolta asettaa tavotteita liikunnalle ja omalle keholle, ennemmin kuin esimerkiksi opiskelulle ja mielelle. Mutta teen parhaani, kun opiskelen, se riittää minulle. Minulla ei ole tavoitetta osallistua esimerkiksi maratoniin vuonna xxxx, vaan aion liikkua, koska se tuntuu hyvälle ja nautin siitä. Ja tarvitsen jotain mielekästä selvitäkseni eteenpäin koulun keskellä.

Nyt se on sanottu ja se on "virallista". Huomisesta alkaen, kolme kuukautta eteenpäin, aion treenata spagaattia, selän notkeutta ja pikajuoksua ja katsotaan 30.11. olenko päässyt kuinka pitkälle.


2 kommenttia:

suvi kirjoitti...

Onnea matkaan!Ite en oo koskaan tykänny liikunnasta,joukkue-peleistä varsinkaan,ku olin aina sieltä huonoimmasta päästä.Hiihto talvisin,tavan kävely muulloin menettelee,uida en osaa enkä jumppaamistakaan koe omakseni.Vaikka...oman terveyden takia pitäs kiriä tahtia ja painoa pudottaa reilusti!
tyttärelläni 10v tulee spagaatti ihan kevyesti,onkin aika kova liikkuja muutenki...<3

Anne-Mari kirjoitti...

Kiitos tsemppauksesta :)