maanantai 14. maaliskuuta 2011

Toimeettomana

Tekemisen paljous aiheuttaa tekemisen puutteen. Voisin kutoa villasukkaa tai päiväpeittoa, katsoa elokuvaa, leipoa, tehdä leikekirjaa, lukea, mennä lenkille, mutta en osaa päättää ja näinollen minulla ei ole tekemistä. Suljen koneen ja päätän tehdä jotain muuta, en keksi mitään ja avaan taas koneen. Toiset lähtivät Forssaan, mutta mitäpä minä siellä tekisin, kun ei ole mitään ostettavaakaan (paitsi Tarjoustalosta olisin voinut ostaa apupuikot...). Nyt sitten vain istutaan ja mietitään. Voisi kerrankin ajatella ja suunnitella pääni puhki, ettei tunneilla tarvitsisi laiminlyödä opetuksen kuuntelemista. Kuten tänään... aamulla oli 9.50 kemiaa ja mitään ei jäänyt päähän (paperille kylläkin, onneksi) ja sitten oli rehukasvituotannon tentti, penkin alle meni, mutta kyllä pitäisi läpi päästä. Saatan sen kyllä uusia, kunhan tiedän tulokset. Edellisen tentin perusteella saisin 2/3 kurssin arvosanaksi, tuntiaktiivisuus voisi ehkä vaikuttaa niin, että saisin 3/3, mutta varma en voi olla, joten jos uusin ja saisin edes 2½, niin sitten voisin odottaa kolmosta... Tentin jälkeen meillä piti olla maatilan työkoneiden teoriatunti, mutta opettaja oli muualla ja edellisellä kerralla olimme saaneet tehtävän, jonka olen jo tehnyt, joten menin sitten kakkosluokkalaisten tunnille. Piirsivät pohjapiirustuksia tallista :) Mahdan olla ainoa ensivuonna, joka siitä pitää... Olen ties kuin kauan piirrellyt kaiken maailman pohjiksia vihkoihin, niin koulussa tunneilla, kuin kotonakin. Yhteen aikaan jopa mietin arkkitehdin uraa, mutta enpä jaksa opiskella sellaista :D Enkä usko, että se täysin vastaisi odotuksiani, koska pitäisi suunnitella toisille ihmisille.

Nyt meillä ei ole yhtikäs mitään, voisin lähteä hetkeksi etsimään sitä kadonnutta kumisaapasta, ei löytynyt saapaskasasta, olisikohan portaiden alla, jos ei, niin tekijä saa etsiä (sitä ennen saan etsiä tekijän). Oletteko koskaan tehnyt jollekin jonkun jäynän ja se on hetken tuntunut kivalta, mutta sitten vähän ajan päästä on alkanut kaduttamaan ja harmittamaan? Minulle kävisi sillä tavalla, jos jotain ilkeää tekisin ja kun joskus (kyllä) teen. Minulle on turha koskaan sanoa, että "Mieti miltä toisesta tuntuu", koska minä mietin sitä koko ajan. Jos itse sanon, tai joku muu sanoo jollekin jotain tyhmää, niin pistää kyllä miettimään, että miltä se tuntuisi, jos minulle sanottaisiin niin. Minun heikkous on toisten sääliminen. Säälin kiusattua, kiusaajaa, sairasta, tyhmää, kilttiä, itserakasta, yksinäistä, viisasta... jokaista omalla tavallaan: "on varmaan välillä raskasta olla viisas kun kaikki kadehtivat tai pyytävät apua", "onpa sääli kun tuo taas istuu tuolla yksin", "taas siellä on sota, sääli niitä viattomia, sääli niitä "pahoja"...). Ja siis tosiaan säälin kokoajan ja ihan kaikkia. Säälin itseäni, koska säälin. Joskus en voi muuta ajatellakaan, kuin jotain säälittävää asiaa. Nyt säälin teitä, jotka joudutte lukea näitä minun päänsisäisiä pohdintojani :D Ja niitä joudutte aina välillä lukemaan, jos aiotte vielä blogiani ylipäänsä lukea ;) Koittakaa kestää, jos ette niin sulje-rasti on tuolla oikealla yläkulmassa! Menen nyt etsimään kumisaapasta ja säälimään jotakin (älkää huolestuko, en minä IHAN kokoajan sääli ja nyt olen käyttänyt tuon sääli-sanan puhki, alkaa kuulostaa jo mitäänsanomattomalta)...

"Se löytyi, se löytyi... kumisaapas tuo...", portaiden alla jonkun toisen kumisaappaan kanssa, nimi onneksi paljasti. Samalla löysin kaksi pari muitakin kenkiäni. Vihjaavatko, että naisilla ei pitäisi olla niin paljon kenkiä?!

Ei kommentteja: